Maanantaina aloitan uuden elämän. HAH HAH!!! Niin varmaan. Kuulostaako tutulta? 

Hei, olen KK. Olen läski. Ihan oikeasti L-Ä-S-K-I. Se ei tarkoita pieniä jenkkakahvoja, kaksoisleukaa tai kuutta ylimääräistä kiloa vyötäröllä. Ehei. Minun kohdallani läski tarkoittaa sitä, etten ole vuosiin löytänyt vaatteita normaalien ihmisten vaatekaupoista. Sitä, että joudun aika usein pyytämään lentokoneessa turvavyölle jatkokappaleen. Ja sitä, että joudun joka helvetin kesä ostamaan uusia vaatteita, koska entiset eivät sovi enää päälle. Talvisin kuljen takki auki, koska mikään takki sovi kiinni ja napit sinkoilevat irti jos yritän kuroa niitä kiinni. Elopainoni ei ole 80 kg, vaan kannan 80 kilon ylipainolastia mukanani. 

Me läskit olemme aika usein masentuneita ja meillä on huono itsetunto. Minä en ole masentunut. Peilistä katsoo hyllyvä ihrakasa, mutta se ei ole syy vetää itseäni narun jatkeeksi. Minulla on kiva työ ja mukavia harrastuksia. Olen sosiaalinen ja minulla on laaja kaveripiiri. En ole terapian tarpeessa ja olen perusterve. Ylipainoni tuntuu haittaavan paljon enemmän muita kuin itseäni. Mutta.. Olen ihan pian 27-vuotias ja vaikka olen toistaiseksi terve, niin eihän tämä voi jatkua näin. Elämä on niin kivaa, että haluaisin elää sitä vielä pitkään enkä kuolla sydäriin 35-vuotiaana. Jossakin vaiheessa tulee väistämättä eteen se tosiasia, että vartaloni ei kestä tällaisen läskimassan alla. 

Kuten kaikki läskit, olen päättänyt aika helvetin monena sunnuntaina, että huomenna aloitan laihdutuskuurin. Kuurit ovat kestäneet vaihtelevasti 2 tunnista 2 viikkoon. Koskaan en ole laitunut. Olen kokeillut kaikki ihmekonstit nutrauksesta karppaukseen ja sairaaladietistä kiloklubiin. Lääkärin määräämiä laihdutuslääkkeitäkin olen kokeillut. Jaksan innostua aina hetken verran, mutta kohta kaikki ajatukseni pyörivät ruoan ympärillä ja lopulta päädyn ahmimaan jotain ihanaa kaksin käsin. Olen myös tunnesyöjä. Syön suruuni. Ja syön ilooni. Syön ihan normaalia kotiruokaa ja normaalin kokoisia annoksia, mutta välipalaksi voin vetäistä huomaamattani suklaalevyn tai kaksi. 

Jälleen kerran olen tullut siihen tulokseen, että tarttis tehdä jotain. Kummasti kesävaatteet olivat jälleen kerran talven aikana kutistuneet kaapissa. Iltapäivälehdet ovat viime aikoina hehkuttaneet tyyppejä, jotka ovat laiduttaneet lyhyessä ajassa esim. 70 kg. Joskus ajattelin, että kyllähän minäkin siihen pystyn. Nykyisin en enää ajattele niin, koska tiedän etten onnistu. Minun on ihan turha ryhtyä millekään kituutusdieetille, koska niiden avulla en todellakaan laihdu. Yleensä ne tippuneet pari kiloa tulevat kavereineen takaisin ennätysvauhtia. Minun on myös turha asettaa itselleni mitään "pakko saada 5 kg pois kahdessa viikossa" -tavoitteita, koska en pääse niihin ikinä.

Se mitä aion nyt tehdä on elämäntapojen muutos PIKKUHILJAA. Minulla on 3 vuotta aikaa siihen että täytän 30 vuotta. Tavoitteenani on, että siihen mennessä painoni on kaksinumeroinen luku. Siihen on siis matkaa jotain 30 kiloa. Ehkä enemmänkin. En tiedä painoani, koska ei-digitaalinen vaakani pyörähtää ympäri. Sen maksimi on 120 kg ja se on mennyt rikki aikoja sitten. Tämä helvetillinen määrä läskiä ei ole tullut vartalooni yhdessä yössä, joten se ei myöskään lähde sormia napsauttamalla pois. 

Tervetuloa seuraamaan blogiani! Kommentointi on sallittua.